Lapsiperheen elämää

Kesäflunssa iski, juuri sopivasti juhannukseksi. Toivottavasti huomenna se olisi jo parempaan suuntaan menossa. Kun lisäksi on muitakin vaivoja ja rinnat arat maidosta, jonka tuotanto ei osoita loppumisen merkkejä, ei ole mitenkään älyttömän reipas ja hehkeä olo, mutta kaipa sitä pitää silti lähteä juhannuksen viettoon; eiköhän mökillä hyvässä seurassa ole kuitenkin mukavampaa kuin kaupungissa kärvistellen.

Olen sairaslomalla tämän päivän ja ehdin siksi blogata aiheesta josta on pitänyt jo pidempään ja joka osin sivuaa tuota maidontuotanto- ja imetysasiaakin. Taannoin lukiessani jotain vauvalehteä törmäsin juttuun, jossa haastatellut äidit ja isät kertoivat, mikä lapsen saamisessa yllätti ja ajattelin itse blogata samasta aiheesta, sikäli kun jotakuta kiinnostaa.

Taannoisessa imetyskirjoituksessani ehdin jo mainitakin että imetys sattui varsin paljon alkuun. Se oli ehkä se ensimmäinen yllätys. Olin lukenut etukäteen imetysohjeita joissa toisteltiin mantraa "imetys ei satu, jos imetysote on oikea". Kun olin jo valmiiksi sekaisin hormoneista ja univajeesta, tunsin tulleeni surkeasti petetyksi kun varmaan puoli tusinaa kätilöä kukin vuorollaan vakuuttivat imetysotteen olevan oikea ja silti sattui älyttömästi. Jos joku olisi kertonut etukäteen, että se vaan väistämättä sattuu ensimmäiset 2-3 viikkoa ja kannattaa vaan sinnitellä koska sitten helpottaa, se olisi ehkä säästänyt minut (ja Mikon ja naistenklinikan hoitajat) muutamalta itkuraivarilta. Tai sitten ei.

No, jotkut asiat sen sijaan ovat yllättäneet myös helppoudellaan. Koska tapanani on huolehtia ja stressata milloin mistäkin, etukäteen pelkäsin erityisesti sitä että tarkkailen neuroottisesti lapsen kehitystä, murehtien siitä että tämä ei osaa vielä ryömiä/kontata/puhua ja etsien merkkejä sairauksista ja vammoista joista tämä voisi kertoa. Onneksi kuitenkin minua siunattiin lapsella joka on koko ikänsä ollut niin potran, reippaan ja hyvinvoivan oloinen, että äiti ei ole muistanut moisia murehtia.

Yllätys on ollut myös lapsen ruokahalu. Jo vastasyntyneenä Aatos yllätti äidin ja myös hoitajat syömismäärillään, ja kiinteisiin siirtymisen myötä tahti ei ole lainkaan hidastunut. Lisäksi Aatos on toistaiseksi suhtautunut kaikenlaisiin ruoka-aineisiin huomattavan ennakkoluulottomasti. Kasvissyöjänä kyllä optimistisesti arvelin, että lapsellekin kelpaavaa kasvisruokaa on mahdollista tehdä, mutta en silti olisi osannut arvata, että puolitoistavuotiaan lempiruoka voisi olla currytofu. On myös virhe sanoa "voithan sinä tätä maistaa, mutta et varmaan pidä", koska yleensä Aatos pitää, mm. valkosipulisuolakurkusta, aurajuustosta, raa'asta munakoisosta ja vissyvedestä...

Niin, ja loppukevennyksenä: kun äskettäin vieroitettu lapsi herää keskellä yötä, taapero ei suinkaan huuda äitiä, tissiä tai edes isiä, vaan kirjaa. Keneltä lienee senkin perinyt :)