Imetystilitystä

Luopumisen tuskaa on nyt ilmassa useammallakin rintamalla, kun Aatosta (ensi viikolla 1v 8kk) olemme nyt vieroittamassa rintamaidosta. Olisin tavallaan mielelläni imettänyt pidempäänkin, mutta tilanne pääsi vähän hankalaksi ja uuvuttavaksi kun lapsi ei enää syönyt maitoa päivisin ollenkaan mutta yöllä on kyllä maistunut jopa 3-4 kertaa yössä. Lisäksi ihan itsekkäistä syistä yötissistä(kin) vieroittaminen helpottaa sitten yökyläilyä ja muuta. Silti on haikea ja ristiriitainen olo, ja äidille tämä tuntuu olevan kovempi pala kuin lapselle.

Kun Aatoksen synnyttyä imetystaival alkoi, imetys oli hankalaa ja kivuliasta enkä malttanut odottaa että "pääsisin siitä eroon". Kivun loputtuakin oli hankalia kausia, kun oli rintaraivareita ja pitkään Aatos ei lainkaan suostunut syömään maitoa muualla kuin oman makkarin rauhassa. Pari kertaa poistuimme molemmat itkien seurakunnan äiti-vauva-kerhosta, kun Aatokselle oli tullut nälkä, mutta maitoa ei kerta kaikkiaan suostuttu vieraassa paikassa syömään. Silloin suretti ja kiukutti se, että tätä asiaa lapsen hoidossa en voinut jakaa kenenkään kanssa.

Vähitellen kuitenkin helpotti, kun Aatos alkoi syödä enemmän ja enemmän kiinteää ruokaa ja rinnasta tuli vähemmän merkittävä ravitsemuksen kannalta. Töistäpaluutissistä tuli tärkeä rituaali. Viimeisen muutaman viikon aikana se kuitenkin alkoi menettää merkitystään, ja samalla jäi pois viimeinen päiväimetyskerta - Aatoksesta oli hauskempaa juoda maitonsa mukista, jossa oli esimerkiksi Jonne-serkun tai paavi Johannes Paavali II:n(!) kuva.

Nyt sitten on pari yötä oltu myös ilman yötissiä. Äidillä on surullinen olo ja mietityttää, pääseekö imetystä enää kokemaan. Pieniä ilon pilkahduksiakin kuitenkin on: tänään tajusin että kohta kelpaisin taas vertakin luovuttamaan. Toinenkin auttamisprojekti, joka edellyttää imettämättömyyttä, on ollut harkinnassa, ehkä kohta olisi senkin aika.