Synnytys

Aika kuluu vauvan kanssa jotenkin hassusti. Poikamme ensimmäiset kaksi viikkoa vilahtivat ohi hetkessä, ja sen jälkeen aika on jotenkin tuntunut matelevan niin ettei nuhaisen lapsiparan elämän kolmas viikko tunnu tulevan täyteen ollenkaan. Toisaalta aika nopeasti olen pääsemässä siihen vaiheeseen, etten oikein enää muista, miten sain aikani kulumaan ennen lapsen syntymää.

Lupasin kirjoitella tarkemmin synnytyksestä; tämä teksti on ollut luonnoksena tuolla jo jonkin aikaa, kun olen pohtinut, pitäisikö sitä jotenkin sensuroida, mutta en taida jaksaa. Eritevaroitus lukijoille tietysti, ne kuuluvat synnytykseen :) Valitusta on myös aika paljon, mutta oli se kai sen arvoista kuitenkin, ja vaikka leikkauksen jälkeen olin taas tosi vetämättömässä kunnossa, kaksi viikkoa myöhemmin olen jo voinut ihan normaalisti, kunhan ei tarvitse tiukkoja vatsalihasrutistuksia tehdä.

*

Meillä oli siis varattu aika suunniteltuun sektioon aiemman kohtuleikkaukseni vuoksi. Päiväksi oli päätetty torstai 18.10., jolloin raskausviikot olivat 38+6. Edellisenä iltana saimme kuulla, että osastolle piti saapua leikkauspäivänä klo 8.30 ja että olimme kolmansina päivän sektiojonossa. Tämä stressasi minua vähän; aloin epäillä, että jos vielä kiilaa kiireellisiä sektioita väliin, saan kärvistellä koko päivän hermostuneena ja sitäpaitsi saamatta ruokaa tai edes vettä.

Aamulla lähdimme osastolle. Ilmoittauduimme ja sain sängyn, sairaalavaatteet ja muut vastaavat. Vähän aikaa lapsen sydänääniä seurattiin käyrältä, ja kaikki oli normaalia. Leikkaava lääkärikin kävi esittäytymässä. Enimmäkseen kuitenkin istuimme ja odottelimme, kun sitten vessassa käydessäni huomasin hieman veristä vuotoa. Supistellut oli myös hieman, mutta pistin sen stressin ja sairaalamatkan piikkiin (synnyttämään toki oli menty ruuhkabussilla :). Sanoin verisestä vuodosta kätilölle, mutta hän sanoi ettei niukasta vuodosta tarvinnut olla huolissaan. Kuulimme myös, että kiireellinen sektio oli kiilannut leikkausjonossa väliin, ja että meidän leikkauksemme menisi pitkälle iltapäivään. Sellaistakin mahdollisuutta väläytettiin, että joutuisimme vielä lähtemään kotiin ja sektiomme siirtyisi seuraavaan päivään.

Aloin olla vakuuttunut siitä, että juuri niin meille kävisi, ja valitin Mikolle hoitajan lähdettyä, että joutuuko tässä kärvistelemään ja odottelemaan syömättä vielä toisenkin päivän. Kävelimme ympäri osastolla hoitajan käskystä (hän arveli minun yrittävän hankkia veritulppaa jo ennen leikkausta makailemalla vain sängyssä). Kävellessämme minua alkoi supistella uudestaan, eikä osastolla ollut paljoa nähtävää, joten palasimme takaisin. Seuraavassa vaiheessa sitten veristä vuotoa alkoi tulla reilumminkin. Mielessä pyöri jo kauhukuvia istukan irtoamisesta tms. ja soitin hoitajaa paikalle. Minut laitettiin saman tien uudestaan ktg-käyrälle. Lapsen sydänäänet olivat helpotuksekseni edelleen normaalit, mutta nyt käyrälle piirtyi kunnon supistuksia. Paikalle tullut lääkäri teki pikaisen sisätutkimuksen ja totesi rauhallisesti synnytyksen käynnistyneeksi. Aloin olla aika hermostunut ja sekaisin tässä vaiheessa. Minulle luvattiin ensin hakea supistuksia hillitsevää lääkettä, mutta sitten päädyttiin siihen, että pääsin kiilaamaan jonossa seuraavan ohi ja pääsimmekin leikkaussaliin saman tien.

Salissa sitten jouduttiin kuitenkin jokin aika odottamaan anestesialääkäriä. Olo alkoi olla aika huono, ohuessa leikkauspaidassa palelin ja osin tärisin myös hermostuksesta. Aloin olla aika sekaisin ja kunnon supistuksetkin tulivat nyt säännöllisinä. Valitin Mikolle, että luulin alatiesynnytyksen ja sektion olevan vaihtoehtoisia ja että oli jokseenkin kohtuutonta että jouduin kärsimään molemmista yhtä aikaa :P Lääkärin tulo tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta hän sitten saapui. Jännitin spinaalipuudutuksen laittoakin, mutta lukuunottamatta ihoa puuduttavaa ensimmäistä pistosta en tuntenut mitään. Pian puudutteen saatuani minulle tuli tosin paha olo verenpaineen laskettua turhan nopeasti, mutta sain siihen lääkettä ja se tasaantui.

Sitten itse leikkaus alkoi. Leikkausliina oli tietysti minun ja leikkausalueen välissä, joten lähinnä keskityin katselemaan kattoa, Mikkoa ja seuraamaan omaa verenpainettani yms. anestesialaitteista :) Sitten tapahtui kuitenkin jotain kummallista. Liinan takaa alkoi kuulua ihmeellistä ähinää ja mutinaa ja lopulta joku pyysi anestesialääkäriä apuun, koska tämä oli raavas mies. Mikko kertoi jälkeenpäin nähnensä, kuinka anestesialääkäri astui liinan toiselle puolelle, otti tukevan haara-asennon ja alkoi painaa mahaani koko voimallaan. :D Aloin jo hermostua jonkin aikaa jatkuneesta epämääräisestä ähellyksestä, kun yhtäkkiä anestesialääkäri sanoi "No nyt! Kovaa hommaa tämä synnyttäminen" ja lapsen selkeä itku kuului helpotuksekseni heti. Poikahan se oli, kuten jo etukäteen olimme kuulleet veikkaillunkin. Lapsi vietiin puhdistettavaksi sivupöydälle, jossa Mikko leikkasi napanuoran; seurasin toimitusta sen verran kuin kykenin kun välissä pyöri aina välillä häiritsevästi hoitajia :) Kun lapsi oli kapaloitu, sain sen hetkeksi rinnalleni.

Mikko lähti sitten osastolle lapsen kanssa, ja minut ommeltiin kiinni. Jo matkalla leikkaussalista heräämöön huomasin, että kykenin liikuttelemaan jalkojani, mikä yllätti – olin odottanut joutuvani olemaan paljon pidempään puolihalvaantuneena, mutta heräämössä nostelin lantiotani jotta hoitajat pääsivät tutkimaan jälkivuodon määrää, ja muutenkin liikutin alaruumistani yllättävän notkeasti heti alkuun. (Siinä vaiheessa oli vielä aika tiukka kipulääkityskin, niin mikään ei haitannut. :)

Jouduin olemaan heräämössä tarkkailussa lähemmäs kolmisen tuntia, kun verenpaine laski turhan alas. Mikko kävi välillä katsomassa minua ja kertoi vauvan strategiset mitat, 4200 g / 56 cm / 36 cm. Lopulta pääsin sitten osastolle Mikon ja pojan luokse.

Mitähän tähän sanoisi lopuksi... Kuten sanottu, leikkausta seuraavana päivänä oli kyllä aika kauhea olo, mutta yllättävän nopeasti siitä on toipunut, alle viikon päästä synnytyksestä ja olo alkoi olla varsin normaali ja pääsin shoppailemaan imetysliivejäkin, ja nyt parin viikon mentyä olo on hyvinkin normaali (mitä nyt vähän väsyttää, vaikka kiitollisesti meille on siunaantunut lapsi, joka syö näin pienenäkin vain 1-2 kertaa yössä).