Ylihuomenna on lapsen syntymäpäivä.
Lapsen äiti kärvistelee räkätaudissa ja valvoi viime yönäkin keskellä yötä pari tuntia saamatta nukuttua tai tehtyä muutenkaan mitään. Raskaus itsessään ei oikeastaan edes vaivaisi, jos vaan saisi a) hengitettyä nenän kautta, b) nukuttua.
Ja jos ei olisi ahdistunut. Tähän asti olen suhtautunut sektioon lääketieteellisenä toimenpiteenä, mutta nyt olen alkanut murehtia sen psyykkisiä ja sosiaalisia seurauksia. Miten käy sen herkän kiintymyssuhteen lapsen kanssa, ilmeisesti muutenkin vaikeasta sektion jälkeisestä imetyksestä puhumattakaan, kun en näe koko lasta ensimmäisiin tunteihin sen syntymän jälkeen, ja sen jälkeenkin olen viikkokaudet niin kipeä sektiohaavan takia, että en jaksa tehdä sille juuri mitään?
Eilen luettu vauvalehden artikkeli suunnitellusta sektiosta, jossa äiti oli todella kipeä ensimmäiset kuusi viikkoa ja täysin miehensä jaksamisen varassa, pääsemättä juuri edes ylös sängystä, ei varsinaisesti piristänyt mieltä.
Joo, tänään ei ole hyvä päivä. Voisin mennä takaisin sänkyyn; se ei olisi flunssan takia edes mitenkään huono päätös.
Kartta kalliossa
1 päivä sitten
6 kommenttia:
Varmasti tuntuu kurjalta. Ei kai auta kuin uskoa, että ajan kanssa leikkauksesta tokenee ja että vauvaan kyllä ehtii kiintyä. Ei kai missään ole sellaista näyttöä, että sektiolla synnyttäneet kiintyisivät vauvaansa jotenkin muita vähemmän?
Kenelle tahansahan synnytyksessä voi sattua jotakin odottamatonta, mutta onhan se varmaan eri asia, kun tietää jo etukäteen, mitä vaikeuksia todennäköisesti joutuu kohtaamaan.
Ei voi kuin toivotella onnea ja jaksamista!
Itse tässä kärvistelen kovien lantiokipujen kanssa, kun vauva on jo kiinnittynyt tosi alas, että luut vain narskuu ja vihloo. Ja tässä sitä saatetaan vielä odotella viikkojakin, koska ei tuo laskeutuminen välttämättä meinaa, että se olisi ihan kohta ulos tulossa...
Viime syksyn Salainen neuleystäväsi täällä huhuilee. Kiintymyssuhteen voi luoda jo ennen syntymää. Ja myös adoptiolapseen. Jaksamattomuus voi johtua myös monesta muusta asiasta. Ymmärrän, että on pelottavaa. Osaat ja uskallat kuitenkin puhua ajatuksistasi. toivon sinulle voimia ja rohkeutta. Kiintymys ja napanuora ovat minussa kiinni vaikka Poikanen on jo 21.
Tää syntyi sektiolla ja kai se äiti minusta silti tykkää...
Asiaa toki vauhditti se, että olin aikasten iso vauva ja väärässä asennossa joten tavallinen syntymä ei oikein ollut hyvä vaihtoehto kenellekään.
Hei, älä huoli kiintymyksestä: lapsen kanssa kuitenkin vietät paljon muutenkin aikaa, siinä ehtii kiintyä puolin ja toisin. Ei ne huippuhetket vaan se arki.
Näin isänä, vaikka synnytyksessä mukana olo oli iso juttu ja vaikka sen lapsen näkikin heti, niin kiintymys tulee hiljakseen ja vahvemmin, kun lapsi kasvaa.
Jo se, että huolehdit tulevasta kiintymyssuhteesta kertoo, että se suhde on jo olemassa. Lapsesi tunnistaa sinut vaikka olisitte erossa päiviä. Onhan hän ollut sinussa jo yhdeksän kuukautta ja tunnistaa tapasi hengittää, syödä ja puhua. Hän tuntee sydämen lyöntisi.
Imetys menee niin kuin se menee. Pitkä imestys on ihanne, mutta pulloruokitut vauvat kasvavat silti terveiksi ja täysipainoisiksi aikuisiksi kun heillä on rakastavat vanhemmat.
Ymmärrän huolesi, ovathan ne tuttuja itsellenikin eivätkä vastaavanlaiset huolet lopu ikinä. Mutta siitä huolimatta toivon ettet huolehtisi liikoja etukäteen. Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu ja kaikesta kyllä selviää! Ja mä uskon että teillä menee kaikki HYVIN!
Älä kiintymystä murehdi. Itse olen syntynyt sektiolla ja meillä on puolin ja toisin äidin kanssa äärimmäisen kiintynyt suhde - välillä mietin, että onko jopa epänormaalin kiintynyt! Jaksamista alkuun haavan kanssa ja kuulumisia odotellen :)
Lähetä kommentti